Tätienergiasta

Termillä tätienergia on jotenkin apea kaiku. Kun makustelen sitä suussani, niin ensimmäisenä mieleeni tulee taannoisella keikallani eturivissä ollut keski-ikäinen rouva, joka laittoi esityksen aikana muun yleisön ruotuun mäiskimällä vierustovereitaan käsilaukulla päähän. Siinä oli energinen täti. Seuraavaksi mieleeni tulee Jutta Urpilainen, mutta tarkistin hänen ikänsä internetistä ja totesin, että Jutta on minua kolme vuotta nuorempi – niinpä hän ei voi mitenkään olla täti, koska olen itse viriili nuorison edustaja.

Tätienergiaa on olemassa sekä positiivisesti että negatiivisesti varautuneena. Positiivinen tätienergia purkautuu esimerkiksi Rodoksen matkan tervetuliaisillassa halukkuutena opetella paikallinen tanssi. Negatiivinen vastaavasti kanavoituu esimerkiksi kitkerinä yleisönosastokirjoituksina. Tätienergian protonit ja elektronit risteilevät toisinaan samassa henkilössä ja tällöin yhdistelmä voi olla vaarallinen: painopiste positiivisen ja negatiivisen välillä saattaa vaihtua silmänräpäyksessä – eikä negatiivisen tätienergian räjähtäminen ole naurun asia.

Sanaa tomera käytetään yleensä tätien yhteydessä kuvaamassa heidän energisyyttään. Mielestäni onkin hieman harmillista, että tämä adjektiivi on varattu pelkästään tädeille. Lukisin kernaasti esimerkiksi urheilusivuilta, että Kimi Räikkönen ajoi tomerasti. Tai viihdesivujen kuvatekstistä: Lordi tomerana. 

Mitä tomeruudella ylipäätään tarkoitetaan? Itse määrittelisin sen kaiketi jotenkin näin: tomera on elämänsä ehtoopuolella oleva naishenkilö, joka ei suostu antamaan periksi, eikä huoli kenenkään apua (ks. myös topakka). Pyrkimys tomeruuteen onkin ehdottomia tätienergian muodostamisen perusedellytyksiä. 

Mutta nyt huomaan ajautuneeni jonnekin aivan muualle kuin mihin alunperin tähtäsin. Kirjoitin tätienergian otsikkoon ja sen jälkeen teksti vei miestä. Tarkoitukseni oli vain lyhyesti alustaa alla oleva video. Suunnilleen tähän tapaan:

Seuraavassa on tätienergiaa, jollaista soisi näkevänsä enemmänkin. Sister Rosetta Tharpe lyö jauhot suuhun ja vaivaa niistä taikinan – viimeistään kitarasoolon jälkeen kuulijalla ei ole enää mitään kysyttävää. Up Above My Head I Hear Music In The Air:

Sister Rosetta Tharpe iTunes Storessa

Väärinkäsitys arkkitehtuurissa

Olin asunut kerrostalossa viisi kuukautta kun eräänä päivänä kotiin palatessani panin merkille, että talo oli väriltään vaaleanruskea. Hämmästyin, sillä olin pitänyt sitä läpeensä keltaisena.

Urakka

Raitiovaunuun nousee kaksi nelikymppistä miestä. Heidän olemuksestaan haiskahtaa alkoholin lisäksi se, että elämä on viime aikoina hellinyt lähinnä avokämmenellä ympäri korvia. Kaverukset eivät vielä kuulu kategoriaan "rantojen miehet", mutta näyttävät olevan hyvää vauhtia edistymässä siihen suuntaan.

Miehet istuvat alas, ottavat janojuomaa kirkkaasta lasipullosta ja aloittavat kovaäänisen keskustelun.

MIES 1: Ai perkele, mä oon unohtanu kertoo sulle.

MIES 2: Mitä?

MIES 1: Meil olis huomiseks pikku urakka. Helvetin siisti duuni, siel on kaikki työkalutki paikan päällä. Menee ehkä päivä tai pari.

MIES 2: (Ottaa kulauksen pullosta.)

MIES 1: Mut se on kyl oikeesti ihan vitun hyvä homma. Tarttee vaa mennä aamulla paikalle, kaikki on valmiina.

MIES 2: Helvetin hyvä.

MIES 1: Plus et tää tulee aika vitun hyvään saumaan. Saa hoidettuu vähä velkoja veke.

MIES 2: No perkele, mä kelasin ihan samaa. Oha täs tullu pikkusen mokailtuu, täl saa ehkä vähä kuitattuu ainaki jotain.

MIES 1: Ainoo vaa, et pitäis muistaa soittaa Jonelle. Se on pakko hoitaa mukaa, eihä me muute päästä aamulla sinne työmaalle – se on jossain vitun Sipoon skutseissa. Jonel on kuiteski se auto.

MIES 2: Joo, otetaa Jone messii.

MIES 1: Mut muistuta mua viel, et mä oikeesti soitan sille – muuten tää menee iha vituiks koko homma.

Matka jatkuu hetken hiljaisuudessa ja pulloa siirrellään kädestä käteen. MIES 1:n puhelin soi. Hän vastaa ja puhuu parin minuutin puhelun, jonka sisältö muodostuu eilisten toimien muistelemisesta ja niiden aiheuttaman krapulan kummastelusta. Puhelun päätyttyä matka etenee taas parin korttelin verran, kunnes MIES 1 äityy äkkiä kiroilemaan.

MIES 1: No voi vitun vittu!

MIES 2: Mitä ny?

MIES 1: Toiha oli Jone ku soitti. Emmä muistanu sanoo mitää siit urakasta!

MIES 2: Ei vittu! Kandeisko sun soittaa sille takasi?

MIES 1 ottaa puhelimen uudestaan käteensä ja punnitsee sitä hetken.

MIES 1: Äää. Mä soitan myöhemmin.

Wes: Alane

Muistaako kukaan 90-luvun loppupuolelta tällaista kappaletta? Alane oli melkoinen hitti Keski-Euroopassa vuoden 1997 tietämillä. Itselläni oli vielä tuolloin hiukan nuoruuden energiaa ja jaksoin seurata MTV:n tarjontaa (nykyisinhän se ei taida enää olla edes varsinaisesti musiikkikanava). Alane oli muistaakseni ainakin hetkellisesti jonkinlaisessa MTV:n rotaatiossa.

Musiikillisestihan tämä lienee luokiteltavissa jonkin sortin eurodanceksi, joka oli noihin aikoihin kovassa huudossa ja genrenä täysin sietämätön. Alane kuitenkin poikkeaa piirun verran siitä kaikkein käytetyimmästä kaavasta: tässä on kyse afrikkalaisen musiikin höystämisestä länsimaisella poljennolla. 

Esittäjä Wes Madiko on alkujaan kamerunilainen muusikko. Alane syntyi hänen löydettyään ranskalaisen tuottajan, Michel Sanchezin, joka oli tuolloin tullut tunnetuksi maailmanmusiikin popularisoijana Deep Forest -yhtyeensä kanssa. Tällainen afrikkalaisten melodioiden ja rytmien pakkonaittaminen kankeisiin länsimaisiin vastaaviin oli jonkin aikaa hyvin suosittua – ja lopputulokset vaihtelevia. Youssou N'Dourin ja Neneh Cherryn 7 Seconds lienee tunnetuin esimerkki kulttuurien onnistuneesta kohtaamisesta.

Minusta kyseessä on hauska laulu. Videon alla on linkki Wesin Welenga -albumiin iTunes Storessa. Alane on Welengan toinen kappale, mutta myös ensimmäinen raita, Awa Awa, on melko hyvä. Siinä on tosin harvinaisen mauton särökitarasoolo – joten noudattakaa harkintaa.

Wesin Welenga -albumi iTunes Storessa

Pieni jännitysnäytelmä

Olohuoneen ikkunasta avautuu näkymä jonkinlaiselle joutomaalle. Rakennusten väliin jäänyt surkea epäpaikka on tähän asti toimittanut lähinnä hämäräperäisen parkkialueen virkaa. Sellaisen, joka olisi omiaan kaikenlaisen lain ulkopuolisen toiminnan tyyssijaksi.

Muutamia viikkoja sitten joutomaalla alkoi kuitenkin tapahtua: alue tyhjennettiin autoista ja paikalle jyristeli erilaisia työkoneita. Joutomaan laitaan tuotiin kuorma-autoilla kolme sosiaalitiloiksi kustomoitua konttia työmiesten kahvinkeittotarpeisiin. Konttien eteen pystytettiin kyltti, jossa luki julistavalla fontilla, että Rakennusvirasto aikoo rakentaa tähän puiston.

Ensimmäiseksi uuden puiston alta revittiin alueella vanhastaan kasvaneet puut.

Seuraavaksi maa kuorittiin pois. Nyt muutaman viime päivän aikana vanhan maa-aineksen tilalle on tuotu soraa, jota on levitetty siten, että joutomaa alkaa muistuttaa jälleen sellaista tasaista hiekkakenttää, jollainen se periaatteessa oli aikaisemminkin. Olen seurannut ikkunastani projektia suurella mielenkiinnolla: näin siis rakennetaan puistoja.

Koska minulla ei ole päivisin paljoakaan tekemistä – yritän tällä hetkellä keksiä uusia lauluja – olen huomannut viihtyväni välillä pitkiäkin aikoja ikkunan tarjoaman näytelmän parissa. Toisten ihmisten rehkiminen on sivusta seurattuna yllättävän stimuloivaa. On erinomaista asettua ikkunan ääreen ja katsella kuumaa teetä siemaillen kuinka jotkut tekevät navakassa syysviimassa rehellistä työtä. Rakennusviraston tarjoaman ohjelmiston ehdoton kohokohta nähtiin pari päivää sitten:

Työmaalle nimittäin ajoi täydessä sorakuormassa ollut kasettiauto. (Näin sanoo internet: "Kasettiautolla tarkoitetaan kuorma-autoa, jonka päällä on lava ja perässä perävaunu, jonka päällä on myös liikkuva lava. Kun kuorma puretaan, kipataan ensin auton päällä oleva lava, jonka jälkeen auto peruutetaan perävaunun eteen ja ohjataan lavat sisäkkäin. Kasettilava kulkee auton lavan sisälle kiskoja pitkin, lavat lukitaan ja uusi kippaus voi alkaa.")

Lavojen purkaminen sujui suunnitelman mukaan ja työmaalle syntyi kaksi kunnioitusta herättävää sorakekoa. Tilanne sai kuitenkin dramaattisen käänteen siinä vaiheessa kun kuorma-auton kuljettaja yritti palauttaa kasettilavan perävaunun päälle: jokin meni vikaan ja lava jäi vaunun päälle vinoon. Tätä sitten ihmeteltiin miehissä (minä tietysti ikkunastani käsin).

Lava oli liian raskas oikaistavaksi ihmisvoimin, joten apuun haettiin traktorikaivuri. Kasettilava kytkettiin traktorin kauhaan ja sillä se saatiinkin lopulta usean yrityksen ja erehdyksen kautta houkuteltua takaisin kiskoilleen. Kaikkiaan operaatioon meni pitkälti toista tuntia – ehdin särpiä useammankin kupposen – ja se lamautti täydellisesti koko työmaan: kaikki olivat kokoontuneet kasettiauton ympärille jännittämään miten tässä käy.

Tarkkailupisteeni sijaitsee sen verran etäällä, etten harmikseni pystynyt kuuntelemaan miesten puheita. Eleet kuitenkin antoivat ymmärtää tilanteessa käytetyn värikästä kieltä.